Koulu vetää puoleensa, mutta tietää aina asuntolaa. Asuntola tietää aina järkyttävää ulkopuolisuuden tunnetta, alakuloa, katkeruutta, vihaa ja epäluuloa - sairauden oireita.
Yritän miettiä oikeaa ratkaisua. Oikea ratkaisu olisi varmaan toimia niin kuin joskus ki-aikido -tunneilla puhuttiin ja kiinnittää ensisijaisesti huomio itseensä ja vasta toissijaisesti siihen, mitä muut tekevät. Suhteessa 70/30, muistaakseni. Pitäisi lakata ajattelemasta, mitä ympärillä olevat ehkä ajattelevat, ja tehdä rauhallisesti keskittyen omaa juttuaan. Tämän harjoitteleminen käytännössä on ikuisuusprojektini, mutta erityisen ajankohtaista kai nyt, kun yritän viettää muutaman illan viikossa keskellä kolmen tuntemattoman teini-ikäisen kotia.
Laitan brainwave tunerin päälle, keskityn tyhjentämään mieleni ja nukahdan.
ｏｏ Ki-loki ｏｏ
22.3.2012
18.3.2012
Kevät 2012 alkaa
Suora lainaus päiväkirjasta:
Vittu mitä paskaa antipsykootti on. Olin ihan oikeassa: tämä en ole minä. Tänään en ole ottanut lääkettä, ja olo on ollut heti parempi. Ei ole väsyttänyt. Ulkona on ollut helppo käydä ihan oma-aloitteisesti. Sellaiset asiat, jotka ennen tuntuivat ainoalta mahdolliselta tavalta elää – saippuasarjat, itsensä pakottaminen, pihatupakointi roskakatoksen vieressä – eivät enää olekaan sitä. Maailma on täynnä mahdollisuuksia.
Kevät on tulossa. Ilta pimenee, mutta mikään ei tunnu vaikealta, iltakin on täynnä mahdollisuuksia.
Tuntuu siltä, että jaksaisin aloittaa taas blogin kirjoittamisen. Vaikka sillä ajalla, jota en enää käytä päiväunien nukkumiseen.
21.2.2012
Nocebo
Olen joskus vannonut, etten ikinä enää käytä lääkkeitä. Sairaalahenkilökunnalla oli kuitenkin keinonsa pakottaa.
Nappailen nyt nappeja, jotka muuttavat ajatteluani, persoonallisuuttani ja kehoni toimintaa, ja olen hyväksynyt sen. Olen hyväksynyt senkin, että tietyt asiat, joita olen oppinut pitämään omana itsenäni, ovat sairauden oireita, jotka tulee keinotekoisesti häivyttää. Enkä saa valittaa mahdollisista sivuvaikutuksista, koska terveys on tärkeintä. Ei siinä mitään.
Huolestuttavinta lääkehoidossa on se, että se salakavalasti passivoi. Kun oma hyvinvointi on näennäisesti aineiden varassa, on helppo unohtaa itse huolehtia itsestään. Vastuu kaikesta siirtyy muualle. Vielä sairaalassa ollessani etsin aktiivisesti keinoja voida paremmin, uusia parempia tapoja ajatella ja olla. Nyt olen viimeisen kuukauden maannut sohvalla, ajatellut olevani vain niin masentunut ja odottanut. Odottanut, että toivottuja vaikutuksia tulee. Odottanut, että tulee päivä, jolloin kaikki muuttuu helpommaksi.
Tämä on ihan syvältä.
Tätä ei ole onneksi pakko hyväksyä. Aloitan lukemalla ajattelun merkityksestä masennuksen omatoimisessa hoidossa.
Nappailen nyt nappeja, jotka muuttavat ajatteluani, persoonallisuuttani ja kehoni toimintaa, ja olen hyväksynyt sen. Olen hyväksynyt senkin, että tietyt asiat, joita olen oppinut pitämään omana itsenäni, ovat sairauden oireita, jotka tulee keinotekoisesti häivyttää. Enkä saa valittaa mahdollisista sivuvaikutuksista, koska terveys on tärkeintä. Ei siinä mitään.
Huolestuttavinta lääkehoidossa on se, että se salakavalasti passivoi. Kun oma hyvinvointi on näennäisesti aineiden varassa, on helppo unohtaa itse huolehtia itsestään. Vastuu kaikesta siirtyy muualle. Vielä sairaalassa ollessani etsin aktiivisesti keinoja voida paremmin, uusia parempia tapoja ajatella ja olla. Nyt olen viimeisen kuukauden maannut sohvalla, ajatellut olevani vain niin masentunut ja odottanut. Odottanut, että toivottuja vaikutuksia tulee. Odottanut, että tulee päivä, jolloin kaikki muuttuu helpommaksi.
Tämä on ihan syvältä.
Tätä ei ole onneksi pakko hyväksyä. Aloitan lukemalla ajattelun merkityksestä masennuksen omatoimisessa hoidossa.
23.1.2012
Zen ja suljetulla osastolla olemisen taito
Veli toi sairaalaan Robert M. Pirsigin kirjan Zen ja moottoripyörän kunnossapito. Alkuun luin lause kerrallaan, sitten ajatustoiminta hitaasti vetreytyi. Luin seuraavan lainauksen:
Sillä hetkellä se osui ja upposi. Suljetulla osastolla on kamalan helppo tuntea olevansa vankina ja jumissa ja unohtaa, että se jumi - kuten jumit yleensä - menee ohi pakostakin.
Olen ollut kiinnostunut zeniläisyydestä oikeastaan lapsesta asti, mutta aina jotenkin välillisesti, koskaan perehtymättä tai pysähtymättä. Nyt olin paikallani pakosta, ja ensimmäistä kertaa ymmärsin zen-ajattelun merkityksen käytännössä. Ymmärsin, että sellaiset asiat kuin suljetulla osastolla olo ovat tietyllä tapaa toissijaisia. Tärkeää on se, miten "minä" suhtautuu "suljettuun osastoon": tämä suhtautuminen on todellisuutta. Parasta on, että se on myös vapaasti päätettävissäni. Sairaala itsessään ei ole mitään muuta kuin mitä se on. Minä päätän, suhtaudunko siihen jollain tapaa itseäni rajoittavana vai ainoastaan yhtenä paikkana maailmassa.
Se oli alku. Seuraava kuukausi sujui paljon helpommin. Luin kirjani loppuun. Sitten, hitaasti, aloin mietiskellä. Osastohan oli loistava paikka hiljetyä ja tyhjentää mieli.
Nyt täytyisi osata tavoittaa sama näennäisessä vapaudessa, ja se on huomattavasti vaikeampaa.
Tuumi vaihteeksi ettei tätä hetkeä ole syytä pelätä vaan käyttää se hyväksi. Jos mielesi on todella, syvästi, seisahduksissa, tilanne saattaa olla paljon parempi kuin silloin kun se oli täpötäynnä ajatuksia.
Sillä hetkellä se osui ja upposi. Suljetulla osastolla on kamalan helppo tuntea olevansa vankina ja jumissa ja unohtaa, että se jumi - kuten jumit yleensä - menee ohi pakostakin.
Olen ollut kiinnostunut zeniläisyydestä oikeastaan lapsesta asti, mutta aina jotenkin välillisesti, koskaan perehtymättä tai pysähtymättä. Nyt olin paikallani pakosta, ja ensimmäistä kertaa ymmärsin zen-ajattelun merkityksen käytännössä. Ymmärsin, että sellaiset asiat kuin suljetulla osastolla olo ovat tietyllä tapaa toissijaisia. Tärkeää on se, miten "minä" suhtautuu "suljettuun osastoon": tämä suhtautuminen on todellisuutta. Parasta on, että se on myös vapaasti päätettävissäni. Sairaala itsessään ei ole mitään muuta kuin mitä se on. Minä päätän, suhtaudunko siihen jollain tapaa itseäni rajoittavana vai ainoastaan yhtenä paikkana maailmassa.
Se oli alku. Seuraava kuukausi sujui paljon helpommin. Luin kirjani loppuun. Sitten, hitaasti, aloin mietiskellä. Osastohan oli loistava paikka hiljetyä ja tyhjentää mieli.
Nyt täytyisi osata tavoittaa sama näennäisessä vapaudessa, ja se on huomattavasti vaikeampaa.
19.1.2012
Ei kiitos
Kävi se mitä pelkäsinkin: uusi sairasloma huhtikuuhun saakka.
Saatan olla typerä, mutta en vain jaksa uskoa lomailun parantavaan voimaan. Ainoat asiat, mistä nautin, ovat koulun rutiinit ja samaa alaa opiskelevien seura. Ainoat asiat, josta olen edes kaukaisesti kiinnostunut, ovat ammatin hankkiminen ja työn teko. Tuntuu niin kuin lattia pettäisi alta.
En pysty käsittelemään koko asiaa ollenkaan, huomaan vain jatkavani koulua niin kuin ennenkin, eihän kukaan voi pakottaa lomalle.
Saatan olla typerä, mutta en vain jaksa uskoa lomailun parantavaan voimaan. Ainoat asiat, mistä nautin, ovat koulun rutiinit ja samaa alaa opiskelevien seura. Ainoat asiat, josta olen edes kaukaisesti kiinnostunut, ovat ammatin hankkiminen ja työn teko. Tuntuu niin kuin lattia pettäisi alta.
En pysty käsittelemään koko asiaa ollenkaan, huomaan vain jatkavani koulua niin kuin ennenkin, eihän kukaan voi pakottaa lomalle.
16.1.2012
Ammattitodellisuus
Olen toistaiseksi leijaillut aika teoreettisella tasolla tämän elämänhallinnan kanssa, mutta sairaslomalta paluu tarkoittaa pakollista käytännön pariin paluuta.
Käytäntö löi heti päin näköä: ajoin opiskelupaikkakunnalle vain huomatakseni, ettei täällä olekaan tunteja, joille voisin mennä. Majoittauduin taas uuteen asuntolasoluun taas uusien tuntemattomien ihmisten keskelle. Istun iltaa tässä homeisessa loukossa ja - toisin sanottuna - kaikki on aivan kuten ennenkin. Olen kymmenen vuotta yli-ikäinen, väärää sukupuolta, väärästä kaupungista ja väärän pohjakoulutuksen saanut.
Miksi teen tätä? Siksi, etten ole 25 vuodessa löytänyt toista yhtä sopivaa ammattia kuin se, jota nyt yritän hankkia. Pakenin illan pimetessä huoneesta pihalle, kävelin ulos koulualueelta, tuijotin tummaa metsää ja mietin, että tuonne. Jos kestäisin tätä vielä puolitoista vuotta, pääsisin tuonne. Ja olisi ihan sama miten muuten voisin, jos voisin olla työssä, jossa saisin olla yksin. Ei olisi mitään pelättävää. Tiedän että tekisin sellaista työtä masentuneenakin.
Mutta koulun käymisen yrittäminenkin... onko siinä mitään järkeä jos se saa näin pahaan kuntoon? Kaikki on niin pelottavan paljon kuten ennenkin, juuri ennen sairaalaan joutumista. En ole muuttunut yhtään. Jos kertoisin... joutuisin varmasti takaisin. Jos yrittäisin... Jos vaan kasaisin itseni ja yrittäisin...
Jos epäonnistun nyt, luovutan.
JK. Tämä tekstihän taitaa olla erinomainen esimerkki juuri siitä huonosta ajattelusta. Huippua. Huomenna paremmin.
Käytäntö löi heti päin näköä: ajoin opiskelupaikkakunnalle vain huomatakseni, ettei täällä olekaan tunteja, joille voisin mennä. Majoittauduin taas uuteen asuntolasoluun taas uusien tuntemattomien ihmisten keskelle. Istun iltaa tässä homeisessa loukossa ja - toisin sanottuna - kaikki on aivan kuten ennenkin. Olen kymmenen vuotta yli-ikäinen, väärää sukupuolta, väärästä kaupungista ja väärän pohjakoulutuksen saanut.
Miksi teen tätä? Siksi, etten ole 25 vuodessa löytänyt toista yhtä sopivaa ammattia kuin se, jota nyt yritän hankkia. Pakenin illan pimetessä huoneesta pihalle, kävelin ulos koulualueelta, tuijotin tummaa metsää ja mietin, että tuonne. Jos kestäisin tätä vielä puolitoista vuotta, pääsisin tuonne. Ja olisi ihan sama miten muuten voisin, jos voisin olla työssä, jossa saisin olla yksin. Ei olisi mitään pelättävää. Tiedän että tekisin sellaista työtä masentuneenakin.
Mutta koulun käymisen yrittäminenkin... onko siinä mitään järkeä jos se saa näin pahaan kuntoon? Kaikki on niin pelottavan paljon kuten ennenkin, juuri ennen sairaalaan joutumista. En ole muuttunut yhtään. Jos kertoisin... joutuisin varmasti takaisin. Jos yrittäisin... Jos vaan kasaisin itseni ja yrittäisin...
Jos epäonnistun nyt, luovutan.
JK. Tämä tekstihän taitaa olla erinomainen esimerkki juuri siitä huonosta ajattelusta. Huippua. Huomenna paremmin.
10.1.2012
Ovi on raskas avata
Vapaus koitti ja suljetun osaston ovet aukenivat viime viikon lopulla.
Olenko kotona
Olenko kotona
Olenko kotona
Vai oven takanako vain
Kaikilla on hyviä ja huonoja päiviä. Nukuttuja ja valvottuja öitä. Sellaisia aamuja, kun ei tekisi mieli kohdata ulkomaailmaa ollenkaan, ja varmasti myös sellaisia tuskaisia iltoja, kun tuntuu ettei oikein osaa tarttua mihinkään.
Nyt vain jokainen huonompi hetki laukaisee pelon: olenko menossa huonompaan suuntaan? Olenko taas sairastumassa? Joudunko takaisin?
Kai tämä helpottaa sitten kun saa oman kodin ja arjen takaisin ja vähän jotain rutiineita - toivottavasti tämä helpottaa sitten kun pääsee taas metsään. Toistaiseksi tuntuu hirveän heikolta, heikommalta kuin osasin sairaalan turvallisessa askeesissa aavistaakaan. Tarvitsisin jotain tukea.
No jaa, tänne kirjoittaminenkin on jo alku.
Olenko kotona
Olenko kotona
Olenko kotona
Vai oven takanako vain
Kaikilla on hyviä ja huonoja päiviä. Nukuttuja ja valvottuja öitä. Sellaisia aamuja, kun ei tekisi mieli kohdata ulkomaailmaa ollenkaan, ja varmasti myös sellaisia tuskaisia iltoja, kun tuntuu ettei oikein osaa tarttua mihinkään.
Nyt vain jokainen huonompi hetki laukaisee pelon: olenko menossa huonompaan suuntaan? Olenko taas sairastumassa? Joudunko takaisin?
Kai tämä helpottaa sitten kun saa oman kodin ja arjen takaisin ja vähän jotain rutiineita - toivottavasti tämä helpottaa sitten kun pääsee taas metsään. Toistaiseksi tuntuu hirveän heikolta, heikommalta kuin osasin sairaalan turvallisessa askeesissa aavistaakaan. Tarvitsisin jotain tukea.
No jaa, tänne kirjoittaminenkin on jo alku.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)